Esteettömästi työelämään

Työ ja sen merkitys

”Palkkatyö” on käsite, joka herättää monenlaisia ajatuksia. Osalle meistä työ on elämän pääsisältö, osalle välttämätön paha, toiset nauttivat siitä ja toiset odottavat sitä hetkeä, jolloin siitä pääsisi eroon. Useimmille se lienee tärkeä asia, jonka olemassa olo turvaa taloudellista, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Työtä haluaviin, mutta usein sitä ilman jääviin kuuluvat myös monet kehitysvammaiset henkilöt.

Kuitenkin tuoreimpien tutkimusten mukaan kolmannes vammaisista on halukas tekemään töitä, ja työterveyslaitoksen kehittämän työkykyindeksin mukaan työkyky on erinomainen tai hyvä kolmanneksella vammaisista (Ketju 1/2008).

Onnellista ja tyydyttävää elämää voi toki elää ilman palkkatyötäkin. Kehitysvammaliitto, Kehitysvammaisten tukiliito, Förbundet de Utvecklingsstördas Väl ja Nuorten ystävät toteuttivat kyselyn johon vastasi yli 300 kehitysvammaista opiskelijaa. Kyselyssä kävi ilmi, että opiskelijat arvostavat paitsi työstä saatavaa palkkaa, myös sitä, että työ tarjoaa mielekästä tekemistä, mahdollisuuden oppia uusia asioita sekä työtoveruuden. Työn koetaan tuovan myös hyvän mielen ja tarpeellisuuden tunteen. (Ketju 1/2008.)

Työ ja sen tekeminen ei ole erillinen osa-alue ihmisen elämässä, vaan nivoutuu yhteen kaiken muun elämisen ja olemisen kanssa. Hämäläisen (2001, 90) mukaan koulutuksesta ja työstä syrjäytyminen ei merkitse vain heikkoa koulutusta, työn puuttumista tai heikkoa asemaa työmarkkinoilla, vaan mieltyy kysymykseksi elämänhallinnasta, identiteetin muodostumisesta ja mahdollisuudesta täysipainoiseen elämään. Näin ajatellen kyse on siis ihmisen persoonallisuutta ja koko elämän kulkua koskettavasta asiasta.

Löytyykö työtä?

Tosiasia kuitenkin on, että kehitysvammaisen henkilön on erittäin usein vaikea saada palkkatyötä. Syitä tähän on paljon. Vaikka työvoimapulakin on jo esillä oleva asia, tavallisempaa on kuitenkin se, että työpaikoista joutuu kilpailemaan. Työelämässä selviytyminen on tullut myös entistä monimutkaisemmaksi ja vaatimukset ovat koventuneet. Kehitysvammaiset henkilöt tarvitsevatkin usein tukea päästäkseen ”sisälle” työtehtäviin. Marika Ahlsten (Ketju 1/2008) näkee ehkä suurimpana pullonkaulana työllistymiselle tasaisesti ympäri maata koulutettujen työvalmentajien puutteen.

Useimmiten kehitysvammainen henkilö työskentelee osa-aikaisesti, eikä työsuhde ole useinkaan vakituinen. Näin ollen työstä saatavat tulot ovat pienet ja epävarmat. Seurauksena on, että eläkkeellä oleminen koetaan paremmaksi ja turvallisemmaksi ratkaisuksi kuin palkkatyöhön lähteminen. Eläkkeen ja työstä saatavan palkan yhteensovittaminen onkin yhtälö, joka kaipaa uutta ajattelua. Tarja Gronberg (Ketju 2/2008) näkee, että vallalla on mustavalkoinen ajattelutapa, jonka mukaan yksilöt ovat joko kokonaan työkykyisiä tai työkyvyttömiä. Voineekin ajatella, että yksi perustava lähtökohta kehitysvammaisten henkilöiden työllistymiselle on se, että eläkejärjestelmään saadaan uudistuksia joiden turvin on mahdollista toimia joustavasti tilanteen mukaan kehitysvammaisen ihmisen taloudellisen turvan kärsimättä.

Yksi tärkeä osa työllistymistä on hakijan ”markkinoiminen” työnantajalle. Ahlstenin (Ketju 1/2008) mukaan juuri markkinointi ja tiukatkin neuvottelut yritysmaailman kanssa koetaan vieraana, ja ehkä pelottavanakin asiana silloin, kun yritetään löytää työpaikka kehitysvammaiselle henkilölle.

Työnantajien suhtautuminen kehitysvammaisiin työnhakijoihin on kuitenkin yleisesti ottaen positii-vista ja ennakkoluulotonta. Heille tärkeintä on se, että kuhunkin työhön löytyy sopiva työntekijä riippumatta siitä onko henkilöllä kehitysvamma vai ei (Ketju 1/2008).

Viestiä työelämästä

Haastattelin itse erääseen suureen kauppaketjuun kuuluvan liikkeen kauppiasta ja henkilökuntaa. Kartoitin heidän näkemyksiään kehitysvammaisen ihmisen palkkaamisesta työhön, ja sitä miten henkilökunta koki ajatuksen työkaverista jolla olisi kehitysvamma. Kauppiaan näkemys oli, ettei kehitysvammaisuus olisi este työn saamiselle hänen liikkeessään. Hänen ajatuksensa oli, että esteellisyyttä lisääviä ennakkoasenteita on varmasti yleisesti ottaen olemassa, mutta niitä voitaisiin hälventää entistä suuremmalla avoimuudella ja tiedon jakamisella.

Myöskään työntekijät eivät nähneet mitään periaatteellista estettä sille, että työkaverina olisi kehitysvammainen henkilö. Ne mahdolliset esteet, jotka sekä kauppias että työntekijät toivat esille, liittyivät lähinnä työn käytännön toteuttamiseen. Kaupan alalla tehdään paljon fyysistä työtä, ja tehtävät vaativat nostoja, kurottelua, kyykistelyä ja tasapainon hallintaa. Pyörätuolista käsin työskenteleminen nähtiin lähes mahdottomaksi fyysisten tilojen ahtauden ja työskentelykorkeuksien takia.

Ulkopuolisen työnohjaajan olemassaoloa kukaan haastatelluista ei pitänyt edellytyksenä työhön pääsemiselle. Kauppiaan kokemus oli, että ulkopuolelta tulevan henkilön on vaikea toimia perehdyttäjänä, ja että paras tulos saadaan joko esimiehen ja/tai työntekijän toteuttamalla työnohjauksella.

Niin kauppias kuin työntekijätkin korostivat tärkeimpänä sitä, että työssä olevat pystyvät hoitamaan tehtävänsä. Kauppiaan mukaan tärkein lähtökohta työllistymiselle on se, että niin työnantaja kuin työhön tuleva ymmärtävät toisiaan. Molempien osapuolien on ymmärrettävä toisiensa kyvyt, mahdollisuudet ja tarpeet.

Haastattelemani kaupanalan ammattilaiset näkivät siis tärkeimmäksi seikaksi sen, että ”ihminen osaa työnsä”. Heille oleellista näyttäisi siis olevan se, että työt tulevat hoidetuiksi hyvin, ei se, millaisilla ominaisuuksille varustettu ihminen ne tekee. Kehitysvammaisuutta itsessään ei nähty esteenä työllistymiselle. Mahdolliset esteet liittyivät siihen löytyykö kehitysvammaiselle henkilölle sellaisia työtehtäviä joista hän pystyy suoriutumaan itseään ja työyhteisöä tyydyttävällä tavalla.

Lopuksi

Esteettömyys on monisyinen asia, ja esteitä voivat muodostaa monet tekijät. Yksi tärkeimmistä es-teettömyyttä tukevista asioista lienee kuitenkin avoimuus, laajakatseisuus ja pyrkimys tasa-arvoon ja toisen ihmisen kunnioittamiseen omana itsenään. Tosiasia on, että yhteiskuntamme on rakennettu pitkälti ”vammattomuuden” mukaisesti, niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Nämä rakennelmat luovat ja ylläpitävät osaltaan yllä ja elossa elämistä rajoittavaa vammaisuuden käsitet-tä. Rakentajina olemme kuitenkin me ihmiset. Näin ollen voinee ajatella, että esteellisyyttä on mah-dollista poistaa vain oman ajatusmaailmamme ja siitä lähtevän toiminnan kautta.

LÄHTEET:

• Hämäläinen, Juha.2001. Johdatus sosiaalipedagogiikkaan. Opetusjulkaisuja 1/1999. Kuopion yli-opisto. Koulutus- ja kehittämiskeskus. Kopijyvä. Kuopio.2005
• Ketju.1/2008
• Ketju.2/2008
• Oma haastattelu kauppaliikkeessä toukokuussa 2008

Kirjoittaja on Diakonia-ammattikorkeakoulun sosionomiopiskelija.